Lomailimme perheen kanssa kaksi viikkoa Nizzassa, Ranskan Rivieralla. Ensimmäinen mielikuva alueesta on useimmille turkoosi Välimeri, kiviset mutta kansoitetut uimarannat, vauraat huvilat vuorenrinteillä ja kauheat ruuhkat rantateillä sesonkiaikaan.
Autoja oli tietysti liikaa mutta joukkoliikenteeseen oli alettu panostaa kiitettävästi. Uusi leveä raitiotieväylä kiersi kehänä Nizzan keskustaa. Monilla vähintään kaksikaistaisilla kaduilla yksi kaistoista oli varattu busseille. Kaista oli niin tiheästi bussinkuvilla merkitty ja vielä pienellä välikorokkeella erotettu, että yksityisautoilijat pysyttelivät kuuliaisesti omalla tupaten täydellä kaistallaan.
Parkkeerauskulttuuri oli yhä ranskalaista. Jalkakäytävät ja suojatiet olivat usein täynnään hujan hajan pysäköityjä autoja. Välillä hinausautot siirtelivät muuta liikennettä eniten haittaavia väärinpysäköityjä autoja syrjemmälle. Autokouluna taitavat Ranskassa toimia huvipuistojen törmäilyautoradat. Uusissakin menopeleissä etenkin etukulmat olivat yleensä lommoilla. Eräskin mies peruutti autoaan kapeaan autotalliin eikä ollut moksiskaan vaikka ovenkarmit raapivat auton kylkiä.
Paras joukkoliikenneinnovaatio oli yhden euron vakiohinta kaikissa Rivieran alueen busseissa. Kohteesta riippumatta matka maksoi aina euron. Matkustimme kauas vuorille pikkukylien tunnelmaa haistelemaan, välillä Monacoon ökyrikkaiden huvijahteja ja liian tiheästi rakennettuja kerrostaloja katsomaan, välillä lännemmäs hiljaisempiin rantakaupunkeihin. Aina sama euron maksu. Bussilinjoja oli paljon ja vuorovälit tiheitä.
Euron maksu oli ollut voimassa vasta runsaan vuoden. Tavoite oli vähentää yksityisautojen käyttöä. Ainakin meidän perheen osalta tavoite onnistui. Tai sanotaanko, että elämä ilman autoa tuntui yhtä luonnolliselta vaihtoehdolta kuin täällä kotisuomessakin.
Tuomas Mänttäri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti